Olen luvannut viedä lapset Hoplopiin. On viimeinen kevätviikko ennen koulujen loppumista. Päivä on aurinkoinen. Paikka on lähes tyhjä. Meidän lisäksemme on vain kaksi äitiä lapsineen.
Kun toinen äideistä tekee lähtöä, hän puhuu puhelimeen. ”Me ollaan lasten kanssa Hoplopissa. Täällä ei ole ketään muuta, kun on näin aurinkoinen päivä.”
Huomaan kiinnostuvani, sillä onhan täällä joku. Lause ei ole totta. Minä olen. Me olemme.
Samana päivänä olen lukenut Kanusgårdin Taisteluni-sarjan viimeistä osaa. Tiiliskiviteoksessa on satojen sivujen osio nimellisyydestä, nimen tärkeydestä. Siitä, miten ihminen tulee nähdyksi muun muassa nimensä vuoksi. Hänestä tulee nimettynä persoona, ei massaa.
Istuessani ja tarkkaillessani tämän äidin pojista on jo tullut minulle Mikko ja Otto.
Ymmärrän, että tartun nyt semantiikkaan. Äiti valitsi sanansa epähuomiossa, tarkoitti ettei täällä ole juuri ketään tai halusi korostaa vastaanottajalle, että he olivat saaneet puiston omaan käyttöönsä. Mutta näistä pohdinnoista lähti kuitenkin liikkeelle toukokuun joogablogi 🙂
Kirjoitus on julkaistu Hidasta Elämää -sivuston Sadhana -blogissa. Alla on teksti kokonaisuudessaan. Alkuperäinen teksti löytyy täältä.
Ihminen on sosiaalinen olento, ja opimme itsestämme suhteessa muihin ihmisiin. Läheisin ihminen on useimmiten puoliso, jonka kanssa jaamme elämän iloja ja suruja.
Kundaliinijoogaa 