Kundaliinijoogaa

Olen luvannut viedä lapset Hoplopiin. On viimeinen kevätviikko ennen koulujen loppumista. Päivä on aurinkoinen. Paikka on lähes tyhjä. Meidän lisäksemme on vain kaksi äitiä lapsineen.

Kun toinen äideistä tekee lähtöä, hän puhuu puhelimeen. ”Me ollaan lasten kanssa Hoplopissa. Täällä ei ole ketään muuta, kun on näin aurinkoinen päivä.”

Huomaan kiinnostuvani, sillä onhan täällä joku. Lause ei ole totta. Minä olen. Me olemme.

Samana päivänä olen lukenut Kanusgårdin Taisteluni-sarjan viimeistä osaa. Tiiliskiviteoksessa on satojen sivujen osio nimellisyydestä, nimen tärkeydestä. Siitä, miten ihminen tulee nähdyksi muun muassa nimensä vuoksi. Hänestä tulee nimettynä persoona, ei massaa.

Istuessani ja tarkkaillessani tämän äidin pojista on jo tullut minulle Mikko ja Otto.

Ymmärrän, että tartun nyt semantiikkaan. Äiti valitsi sanansa epähuomiossa, tarkoitti ettei täällä ole juuri ketään tai halusi korostaa vastaanottajalle, että he olivat saaneet puiston omaan käyttöönsä. Mutta näistä pohdinnoista lähti kuitenkin liikkeelle toukokuun joogablogi 🙂

Kirjoitus on julkaistu Hidasta Elämää -sivuston Sadhana -blogissa. Alla on teksti kokonaisuudessaan. Alkuperäinen teksti löytyy täältä.

~ ~ ~ ~

Osaatko sinä katsoa silmiin?

Kuvataiteilija Rafael Wardi muistelee muutaman viikon takaisessa Hesarissa sodanjälkeisestä Lauttasaarta. Hänen mukaansa se oli hirveää aikaa.

”Toisaalta siihen aikaan elämä itsessään riitti. Minäkin vain seisoin rannalla ja odotin saapuvia laivoja. Kukaan ei nykyään ole onnellinen.”

Kuinka monelle meistä olisi mahdollista istua muutama tunti venevajan seinään nojaten, ihan vain merta ja laivoja katsellen? – Ilman että vilkaisisi kertaakaan puhelinta?

~ ~ ~ ~

Tutustuin jokin aikaa sitten amerikkalaistutkimukseen, jonka mukaan iso osa ihmisistä ottaa mieluummin vastaan tuntuvan sähköiskun kuin istuu vartin omissa ajatuksissaan.

Tutkimusten mukaan myös jatkuva älypuhelimen räplääminen ja puhelimen erilaiset, muuta toimintaa keskeyttävät hälytykset heikentävät keskittymiskykyä ja aiheuttavat ylivilkkauden oireita terveissäkin ihmisissä. Meidän on vaikea keskittyä; tähän hetkeen, itseemme, toiseen ihmiseen.

Jatkuva ärsykevirta on fakta, eikä sitä pääse pakoon kuin suurin piirtein luostariin muuttamalla. Ärsykkeet eivät sinällään ole pahasta, mutta minäkin uskon jatkuvien keskeytysten vaikuttavan huolestuttavalla tavalla muun muassa onnellisuuteen.

Teemme asioita entistä enemmän tiedostamatta, alitajunnasta käsin. Elämä tapahtuu enemmän pään sisällä ja impulsseissa kuin todellisuudessa.

~ ~ ~ ~

Ihminen on sosiaalinen olento, ja syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Itsensä kohtaaminen on helpompaa toisen kanssa. Jokainen meistä haluaa tulla nähdyksi, mutta juuri nähdyksi tulemiseen tuntuu olevan entistä vähemmän aikaa.

Todellisuuden kokeminen, tietoisuus, on tietyllä tavalla rehellisyyttä itseä kohtaan. Jos emme ole tietoisia, emme myöskään toimi sydämestä ja todellisesta potentiaalistamme käsin. Elämä ei tule eletyksi täydellä voimallaan.

Kasvotusten kohtaaminen, tunne siitä että näkee toisen ihmisen ja samalla tulee itse nähdyksi, on kokemukseni mukaan tällä hetkellä ehkä vielä harvinaisempaa kuin tyhjyyteen tuijottelu. Vilpitön nähdyksi tuleminen on myös hyväksytyksi tulemista, sellaisena kuin on.

Meillä kaikilla on mahdollisuus antaa tämä kokemus toiselle ihmiselle, samalla meidän on kuitenkin näytettävä itsemme.

~ ~ ~ ~

Kokeile keskittyä siihen, miltä tuntuu katsoa toista ihmistä silmiin.

Jos silmiin katsominen nolostuttaa, voi sitä harjoitella ensin katsomalla keskelle, silmien väliin. (Ja pohtia, mikä juuri minua tässä nolostuttaa, se on arvokasta materiaalia itsetutkiskeluun.)

Voitko sanoa läheiselle ihmiselle ”minä näen sinut”? Voitko pysyä hetken yhteydessä tekemättä mitään? Väitän, että tällaisen yhteyden yli on mahdotonta esimerkiksi riidellä.

Näkeminen, kuuleminen ja kohtaaminen tapahtuu yhtä lailla katsojan kuin katsottavan hyväksi.

Mestariksi ei tarvitse ryhtyä hetkessä, elämä on harjoittelua. Silmiin katsomisessa lepää kuitenkin suuri mahdollisuus; yhteyden, onnen, rauhan ja totuuden siemen.

~ ~ ~ ~

Olen lukenut pari viikkoa Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan viimeistä osaa.

Kirja(sarja) on järisyttävän hieno esimerkki inhimillisyydestä, ihmisyydestä ja siitä miten meissä kaikissa on paljon enemmän samaa kuin erilaista (voisin kirjoittaa siitä sivukaupalla).

Knausgård analysoi 60 sivun verran erästä Paul Celanin runoa haastaen ainakin minut todenteolla älyllisesti. Kokonaisuudesta irrotettuna eräs säe inspiroi minua suuresti.

Siis

yhä on pystyssä temppeli.

Tähdellä

on kai yhä valonsa.

Eikä mitään,

ei mitään ole menetetty.

Minäkin nostan silmäni kirjasta, haen katseellani toiset silmät.                   Kokeile.